Paniikkihäiriö

Paniikkihäiriö kuulostaa sanana jotenkin vähän velmulta. Sitä voi helposti miettiä, onko paniikissa häiriö vai onko häiriöllä paniikki. Terveyskirjasto kuvailee paniikkihäiriötä seuraavanlaisesti; Paniikkihäiriö lukeutuu ahdistuneisuushäiriöihin ja siihen liittyy joskus julkisten paikkojen pelko. Paniikkihäiriössä esiintyy kärsimystä aiheuttavia toistuvia paniikkikohtauksia ja usein voimakasta huolta niiden uusiutumisesta tai kohtausten pelon aiheuttama muutos käyttäytymisessä. Kohtausten aikana ilmenevät oireet ovat yksilöllisiä ja tyypillisesti esimerkiksi sydämentykytys, hikoilu, vapina, hengenahdistus, pahoinvointi, kihelmöinti ja huimaus lukeutuvat niihin. Seurauksena oireista on usein kuoleman, itsensä hallitsemisen menetyksen tai sekoamisen pelko, epätodellisuuden tunne tai itsensä vieraaksi tunteminen.Pelot saavat helposti kohtauksesta kärsivän pelkäämään äkillistä kuolemaa tai hulluksi tuloa.

Eräänä kesänä muutamia vuosia sitten, menin hammaslääkäriin. Siinä ei ollut mitään sen ihmeempää, hammaslääkärissä käyminen on ollut minulle aina ihan ok juttu. Kuitenkin tällä kertaa lääkäri laski hoitotuolin todella alas ja suoraan asentoon ja huomasin, että tilanne alkoi tuntua minusta todella epämukavalta. Lääkäri oli jotenkin aivan liian lähellä, suuni liian täynnä kaikenmaailman vesi-imureita ja vanutyynyjä, sydämeni alkoi hakata yhä lujemmin kun lääkäri ja hoitaja kumartuivat kasvojeni ylle. Yhtäkkiä en enää kestänyt tilannetta, vaan riuhtaisin imurin suustani ja nousin ylös. Kerroin lääkärille, että tilanne oli nyt valitettavasti sellainen, etten jostakin syystä kyennyt tähän toimenpiteeseen. Mieheni odotti minua autossa ja sinne päästyäni kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Samassa aloin itkeä aivan yhtäkkisesti ja holtittomasti ja huomasin, että jalat tuntuivat todella levottomilta kenkien sisällä. Mieheni oli tässä kohtaa ryhtynyt jo ajamaan autolla ja yritin siinä rauhoitella itseäni, mutta jalkaterien kihelmöinti vain voimistui ja liikuttelin jalkojani hermostuneesti auton lattialla raastaen niitä lattiaa vasten edes takaisin. Vaikeroin samalla kyynelten läpi miehelleni kovaan ääneen "mikä mua vaivaa, mikä mua vaivaa, pelottaa". 

Aina tyynen rauhallinen mieheni koitti vakuutella minulle, että kaikki on ihan hyvin, mutta autossa istuminen alkoi ahdistaa minua toden teolla. Kun mieheni siirtyi moottoritielle vievälle kiihdytyskaistalle, ahdistuin niin paljon että avasin ikkunan ja aloin huutaa ettei sinne saanut ajaa, että en kestäisi yhtään tuollaista paikkaa, josta en pääse pois. Olin muutenkin vakuuttunut, että nyt olen tullut hulluksi ja autosta on päästävä heti ulos koska siellä ei selvästikään ollut tarpeeksi happea. Mieheni ajoi kaistan sivuun ja nousin ulos autosta, mutta huomasin ettei se auttanut yhtään. Ajattelin todella kiihtyneenä, että maailmankaikkeuskin on ihan yhtälailla suljettu tila, että en saa happea siellä, että on päästävä pois, tosi ulos, johonkin missä on tosi tosi paljon tilaa. Samaan aikaan olin aivan varma, että olen seonnut, tullut hulluksi, että "ilmapallon naru" on niin sanotusti livennyt otteestani ja karannut taivaalle. Siltä minusta tuntui ja aloinkin vaatia miestäni soittamaan ambulanssin. Minulla oli niin kammottava olo että halusin johonkin hoitoon. Pelkäsin sitä tunnetta, että olin yhtäkkiä, keskellä kaunista ja tavallista kesäpäivää, aivan vieras itselleni. Oli myös kammottavaa kokea tilanne, jossa omaa mieltään ei voinut millään tapaa hallita ja oma huuto kuulosti jonkun toisen ääneltä.

Mieheni ajoi kotimme pihaan ja menin nopeasti sisälle odottelemaan, josko mies nyt soittaisi minulle sen ambulanssin vihdoin. Mies vain rauhoitteli minua ja sanoi ettei ole mitään hätää. Koin kuitenkin, että omakotitalomme oli ihan liian pieni ja suljettu paikka joten menin ulos, koska halusin olla jotenkin hirmuisen vapaa ja saada happea, enemmän ja enemmän happea. Lopulta noin 30-minuuttia myöhemmin olin jokseenkin oma itseni ja sen verran rauhoittunut, että pystyin jo ajattelemaan järkevästi. Niinpä varasin itselleni seuraavalle päivälle lääkäriajan.

Lääkäri kuunteli selvitystäni ja sanoi sitten, että nuoruudessani todettu paniikkihäiriö oli aktivoitunut ja lääkityksen lisäksi hän neuvoi minulle muutamia hyödyllisiä keinoja kohtausten varalle. Neuvoista ylivoimaisesti parhain oli "suututa itsesi", eli aina jos jatkossa tuntisin, että tällainen kohtaus saattaisi lähestyä (jalkojen kihelmöinti, hengityksen tiheneminen), tulisi minun nopeasti suututtaa itseni ajattelemalla suuttumukseen johtavia asioita. Tämä perustuu siihen, että koska ihminen voi tuntea vain yhtä tunnetta kerrallaan, suuttumuksella saadaan paniikin tunne väistymään. Olen muutaman kerran kokeillut tätä keinoa ja se on toiminut erittäin hyvin. Myös erilaiset hengitysharjoitukset ja rentoutuminen ovat olleet hyviä keinoja pitää paniikkikohtaukset loitolla. 

Vaikka oma paniikkihäiriöni onkin nykypäivänä hallinnassa ja näkymättömissä, ajattelen sitä silti vähän kuin sisälläni nukkuvana lohikäärmeenä. 23-vuotta sitten, ollessani parikymppinen, sain ensimmäisen paniikkihäiriökohtaukseni ikinä. Se oli aika mieto ja oireili vain harmaana surun tunteena sekä tiheänä hengityksenä, joka talttui paperipussiin hengittämällä. Kohtauksen laukaisi tuolloin elämässäni tapahtunut ihmissuhdemuutos. Sitten menikin melkein toiset parikymmentä vuotta, ennenkuin lohikäärme taas heräsi happea vaatimaan. Uskoisin että nyt se alkaa jo olla sen verran vanha ja väsynyt ja rauhallinen, ettei se enää häiritse minua. Rento ja rauhallinen elämänasenne auttavat minua hallitsemaan sitä paremmin.

 Rentoutusvalmennuksen ja omakohtaisen kokemukseni avulla voin auttaa myös muiden lohikäärmeitä nukkumaan ja tosi mielelläni kuulisin myös sinun omia kokemuksiasi paniikkihäiriöstä! Jätä ihmeessä kommenttisi aiheesta alle.

Terveisin Anna